Kaiholla muistelen "sen" koreaa kukoistuskautta ja onnellisia aikoja. Ohitse ovat ne ajat, kun "se" sai valtavasti huomiota ja suurta aitoa ihailua osakseen. Minne ikinä meninkin, "sitä" ylistettiin ja ihmeteltiin. Varsinkin, kun "sen" puki sopivan kireästi pehmeään samettiin, ei ihailevilta katseilta tai hurmioituneilta huokailuilta voinut välttyä. Kävelin aina niin ylpeänä "sen" kanssa ja hieman pyörittelinkin. En paljon, sillä sen arvolle kuului olla viehättävä mutta ei vulgääri. Pienenpieni keinutus vain ja: Mon Deau Quel Magnifique Popotin! Kerran eräänä varhaiskevään päivänä "se" pääsi uutisten loppukevennykseenkin. Oh those Happy Days! 

No, nyt on kukoistuskausi sitten ohi ja alkanut perkeleellinen treenaaminen, jotta se ei ihan tyystin luhistuisi. Jalkakyykkyjä jalkakyykkyjen perään. Loputtomasti. Iänkaikkisesti. Amen.

Ps. Tällä tytöllä ei ole aavistustakaan, että kaikki tuo kauneus on katoavaista: www.divertissonsnous.com/2011/11/17/laura-frison-ne-trouve-pas-de-jean-a-sa-taille/

(hähhähhää!)