Vedän uusien juoksusukkien päälle uudet juoksukengät ja sidon koiraremmin vyötärölle. Koira vetäisee mut liikkeelle ja juoksu alkaa heti pihasta. On vaikeuksia pysyä vetokoiran tahdissa, mutta olen oppinut jarruttelemaan ja nostelemaan jalkojani nopeaan tahtiin etten kompastu polulla.

Pienen metsäosuuden jälkeen alka pururata. Olen jo huomannut, että kroppani on alkanut nauttia juoksusta. Jalat vievät nopeammin ja kevyemmin. Vauhti on kiihtynyt. Silti juoksen vielä pienehkäöjä lenkkejä, ei lähelläkään mitään maratonimatkoja. Olen tyytyvänen itseeni ja siihen, että aloitin nämä juoksut.

Olen ollut viime päivinä kummallisen väsynyt. Olen kyllä herännyt aamuisin aikaisemmin, parantanut tapani siinäkin suhteessa. Mutta silti. Tänään on muutenkin sellainen päivä, jolloin usko rakoilee ja pelko yrittää ujuttaa itsensä tilalle. Ajatukset juoksevat liian nopeasti edelle, luulojen luokse tulevaisuuteen. Ensin tulee kyyneleet, sitten ääni. En voi pidätellä enää. Juoksen kuin riivattu. Jalat vievät eteenpäin kuin itsestään ja parun ääneen. Alkaa sataa. Ensin kevyesti, mutta voimistuen pikku hiljaa rankaksi ja kastelevaksi. Minua alkaa melkein naurattaa. Itketään sitten yhdessä ja kovaa. Oikeastaan tuntuu hyvältä juosta siinä rankkasateessa ja itkeä ääneen. Juoksen huomaamattani koko lenkin, jota olen tähän saakka pitänyt vielä liian pitkänä. Nyt se tuntuu sopivalta.

Näin viime yönä unta, että kiipesin melkein pystysuoraa alfalttimäkeä ylös. Se on juuri mitä tunnen nyt. Unessa pääsin ylös. Ylhäällä oli auttaja ojentamassa kättään. Otan nyt tässä rankkasateessa siitä kädestä kiinni ja tiedän, että nousen nytkin. Kyllä tämä tästä. Olen ennenkin nähnyt ihmeellisiä unia, joista olen saanut voimaa. Siksi uskon ihmeisiin. Sillä jokainen päivä on ihme. On vain pysyttävä tässä hetkessä.