Kaipaan usein isovanhempiani, joihin en ole koskaan saanut tutustua. Ainoastaan äitini isä Otto (pappa) oli vielä elossa, kun olin lapsi. Kaikki muut isovanhemmat olivat kuolleet jo aika päivää sitten.

Pappa oli aika jörrikkä, savolaismieheksi omituisen juro ja hiljainen. Ei oikein osannut olla luontevasti lasten kanssa. Murahteli ja jurotti ja teki kovasti töitä. Hän jäi etäiseksi ja jopa pelkäsin häntä hiukan. Kumma kyllä papan isä Viljami, oli taas oikea hurmuri ja hyvin värikäs ja vahva persoona. Kuulemma. Viljami-isoisä oli äidilleni isä ja äiti ja paras ystävä. Henkireikä ja elämän valo.

Pienelle tytölle äidin menetys oli kova pala, joka on heijastunut monelle elämän alueelle ja kaipaus juurtunut syvälle mieleen. Oma pikkusiskokaan ei saanut elää kuin hetken. Ironista oli se, että äitini oli hyvin heiveröinen ja hento, suorastaan rääpäle, kun taas pikkusisko syntyi punaposkisena pulleroisena. Äitini oli kuitenkinn hyvin erikoinen ja henkisesti vahva lapsi, jolla ei ollut ainakaan mielikuvituksessa tai kekseliäisyydessä vikaa. Hänellä oli tapana keksiä pieniä tempauksia, jotka aiheuttivat aikuisille päänvaivaa ja harmaita hiuksia. Eräänkin kerran äidin hyvä ystävätär oli kertonut, ettei hänellä ollut kenkiä koulun päättäjäisjuhlaan. Äiti oli sen sijaan saanut hienot uudet kengät ja sukat, jotka olivat maksaneet maltaita sen ajan mittapuun mukaan. Äitini päätti sitten lähteä juhliin ilman kenkiä, että kaverin ei tarvinnut hävetä. Hän riisui hienot kenkänsä matkalla ja käveli juhliin paljain jaloin. Äiti oli ainoa, jolla ei ollut kenkiä ja sukkia jaloissaan. Ystävätär sen sijaan olikin saanut hienot kengät viime tingassa. Äitini oli myös oikea hurjapää. Hän ratsasti pitkin metsiä niin että metsä rytisi. Ja hevoset rakastivat häntä.  

Äidinäidin kuoltua, pappa meni uusiin naimisiin ja uusi äiti tuli taloon. Äitini kutsui yhden ainoan kerran Anna-mammaa äidikseen. Se tuntui suussa oudolta, kuulosti väärältä ja teki suorastaan pahaa on äitini kertonut. Sen jälkeen äitini ei sanonut sitä sanaa enää koskaan. Mutta isoisän kanssa oli mukavaa ja turvallista. He jopa nukkuivat vierekkäin. Eräänä yönä äitini tavasta poiketen meni omaan sänkyynsä nukkumaan. Aamulla isoisä oli kuollut. Lapsen päässä pyöri pitkään itsesyytöksiä; "Jos olisin mennyt isoisän viereen, hän olisi varmasti elossa!" Toisaalta, äitini on hyvin herkkä ihminen. Ehkä jokin alitajunnassa sanoi hänelle, että tänä yönä isoisän on parempi nukkua yksin.

Viljami-isoisä antoi äidilleni suuremmoiset elämän eväät. Selviytyjän eväät. Voi kunpa olisin tuntenut isoisoisäni!