Sunnuntai aamuna heräsin kauheaan painajaiseen. Unessa vaeltelin pitkin tuntemattomia katuja ja outoja maisemia. Olin matkalla jonnekin, mutta en kuitenkaan tiennyt olinko menossa oikeaan suuntaan. Unessa oli sellainen kumma tunnelma, kuin voisi kuvitella muistinsa menettäneen ihmisen päässä olevan. Tiet tuntuivat loputtomilta ja paikat olivat aivan outoja. Silti ajattelin koko ajan, että tämä reitti vaikuttaa tutulta...heräsin kauhunsekaisena ja hiestä märkänä.

Päivä sujui rauhallisissa merkeissä. En ollut keksinyt mitään ylimääräistä tekemistä vaan ajattelin valmistautua illan koitokseen kerrankin ihan iisisti. (Perjantai-illan oluset olivat jo hälvenneet päästä, mutta riemukas tanssi-innostus tuntui kipeytenä jaloissa. En ole varma tanssinko ihan pöydillä, mutta ainakin villinä. Pitkästä aikaa relasin kunnolla, sillä oli pakko purkaa niitä sisäisiä tulivuoriani ja sitä järjetöntä jännitystä jotenkin. Juttelin monien ihmisten kanssa ja "lauloin" ravintolaillan päätteeksi erään hauskan pariskunnan kanssa a capellaa...tsiisus!) Haahuilin siis koko päivän tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Valitsin pitkän ja hartaan harkinnan jälkeen itselleni mustan yksinkertaisen, mutta sievän vartalonmyötäisen puvun ja kauniit kengät. Kiharsin hiukseni ja meikkasin kasvot huolellisesti, hitaasti, harkiten. Olin valmis kekkereihin ja ensimmäiseen keikkaani. Olin valmis johonkin, mitä en ollut vielä koskaan kokenut. Mutta lähdin kameroineni urheasti kohti haastetta noudattaen työpaikkani visiota konkrettisesti yksilötasolla: Rohkeasti tulevaisuuteen. Mars.

Kuvauskeikkani tarkoituksena oli kuvata kansainvälisiä vieraita, joita oli kutsuttu ympäri maailmaa Suomeen yhteisiin kokouksiin ja illanviettoihin. Nämä erikoisasiantuntijat tulivat mm. Kirgisiasta, Azerbaidžanista, Moldovasta ja muualta Euroopasta, Afrikasta, USA:sta, Kanadasta ja Japanista sekä Kuwaitista ja Sudanistakin. Kuvauskohde oli siis erittäin värikäs ja moni-ilmeinen. Tilaisuudet, joissa minä kuvaisin, olivat kahdessa eri ravintolassa kahtena peräkkäisenä iltana.

Ensimmäinen ravintola, sunnuntai-iltana, oli haastava, sillä katto ja yksi seinä olivat kokonaan lasista ja aurinko paistoi alkuillasta suoraan sisään. Olin säätänyt kamerani valmiiksi automaattiasentoon ja siirtelin kuvatessani vain salamalaitetta valon mukaan. Onneksi on digikamera! Kiertelin hissukseen ihmisten seassa ja räpsin kuvia. Toiset innostuivat poseeraamaan ja hymyilivät suoraan kameraan, toiset eivät olleet moksiskaan vaan jatkoivat jutteluaan ilmekään värähtämättä. Keskusteluryhmät vaihtelivat, kuvattavaa riitti yllin kyllin. Ihmiset näyttivät viihtyvän ja leppoisa tunnelma tarttui kuvaajaan.

Seisova pöytä oli asetettu keskelle salia. Se notkui ihanista herkuista: suussa sulavaa katkarapumoussea, silliperunoita, lohta, salaatteja, poron (tai hirven) sisäfilettä, pariisinperunoita, kastikkeita...kaiken kruunasi kauniit kukka-asetelmat, jotka koristivat koko komeutta. Ruoka maistui taivaalliselta. Bändi; Piano, kontrabasso, kitara, viulu ja harmonikka, soitti kauniita ikivihreitä kuten Armas Elainen, joka on erityisesti oma suosikkini jo Veli puolikuun ajoilta.

Maanantai-illan ravintola oli aivan erilainen kuin edellispäivän tila ja muodoltaan erikoinen; pyöreä. Tämä illallistilaisuus oli astetta hienompi, väkeäkin oli enemmän. Taustalla soitti kolmen miehen orkesteri, pehmeän tunnelmallista jazzia: piano, saksofoni ja kitara valittivat kauniisti. Aluksi oli vaikea sukkuloida ihmisten keskellä häiritsemättä tunnelmaa, tuuppimatta. Herra Kuwait, jonka kanssa vaihdoin edellispäivän juhlissa muutaman sanan, tervehti iloisesti ja tuttavallisesti ja pyysi kuvaamaan samassa pöydässä istuvat kauniit sudanilaisleidit, jotka olivat saapuneet paikalle hiukan myöhässä. Eräs kaunis nuori nainen, jolla oli kerrassaan upea hymy, kysyi voisinko lähettää kuvia sähköpostitse ja antoi käyntikorttinsa. Lupasin lähettää.

Pöydät oli katettu tällä kertaa valmiiksi ja annokset tarjoiltiin pöytiin. Suunnittelin meneväni pieneen pöytään istumaan ja nauttimaan illallista yksin. Toisin kävi. Naapuripöydän kolme iloisen näköistä herra Japania huitoivat minut omaan pöytäänsä. Kävi ilmi, että he eivät olleet ehtineet sunnuntai-illan juhliin vaan olivat silloin vielä lentoasemalla. Mukavat, kohteliaat ja hauskat herrat Japanit, joiden nimiä en enää millään muista, kehuivat Helsinkiä kauniiksi kaupungiksi. "Täällä näkyy taivas!" he ihastelivat. "Tokiossa näkyy vain pikkuinen taivas!" ja he näyttivät käsillään kuinka pieni pala taivasta näkyy mahtavassa miljoonakaupungissa. He eivät olleet myöskään tottuneet Suomen pitkään päivään ja valoon vaan ihmettelivät kuinka pystymme nukkumaan niin valoisassa.

Ruuan jälkeen räpsin vielä pöytäseurueista kuvia, kunnes juhlat päättyivät ja vieraat kiiruhtivat veneeseen. Heidän osaltaan bileet jatkuvat vielä koko viikon ja kokouksia on päivittäin. Minun osaltani keikka päättyi tähän, sillä järjestelyvelvollisuus oman talon osalta siirtyy muille tahoille.Väsymys tuntui yhtä-äkkiä koko kropassa ja edellisyön lyhyeksi jäänyt uni painoi päätä. Työpäivän jälkeen kuvaaminen tuntui selkeästi raskaammalta. Olin kuitenkin tyytyväinen ja iloinen, että olin ryhtynyt hommaan. Kiiruhdin kotiin, sillä seuraavana päivänä olisi taas työpäivä. Elämäni ensimmäinen valokuvauskeikka oli nyt ohi. 

B soitti tänään ja kiitti avusta. Ensi viikolla katsomme kuvia. Sitten kun vieraat on kestitty ja kokoukset on pidetty.