Tämä pimeys saa minut sekaisin. Tavallaan aika jännälläkin tavalla. Tämä on sitä rauhoittavaa melankoliaa, jota kaipaan aika ajoin. Ylivireisyys ja kepeä pinnallisuus häviää ja tilalle tulee raukean kaihoisa, mutta miellyttävän levollinen olo. Sisäinen peikkoni herää eloon pörröttäen leikkisästi takkuista mieltäni. Niin, koen jonkinlaisen sisäisen herätyksen aina tähän aikaan vuodesta, kun pimeys on parhaimmillaan...

Tuttavani sen sijaan on herännyt uuteen elämään hieman toisella tavalla. Hän oli käynyt kohentamassa ulkoista olemustaan. Botoksilla. Hänelle oli laitettu botoksia otsaan, kulmiin ja silmien ympärille. Ihoa oli siloteltu myös ihohionnalla ja huuliinkin oli laitettu täytettä. Minusta hän on näyttänyt aina nuorelta ja kauniilta, mutta nyt hän kai näytti vieläkin nuoremmalta ja kauniimmalta. En kylläkään huomannut eroa, kun ei ollut siinä edessä ennen - jälkeen kuvia kauniista tuttavastani. Hän suositteli mullekin samanlaista "keikkaa" klinikalle.

Rupesin siinä sitten miettimään omaa naamaani. Ja botoksia. Huuliin ei ainakaan tarvitsisi laittaa mitään täytteitä; aina kun olen käynyt meikkaajalla, saan kehuja isosta täyteläisestä suustani, jota on kuulemma niin IHANA meikata. Rajata ja maalata oikein suurin vedoin. No entäpä silmät. Saisivat olla kyllä suuremmat ja vähän enemmän ulkonevat. Mun silmät ovat aika syvällä. Silmien ympärillä on ryppyjä ja juonteita, mutta nehän ovat mun naururyppyjä, jotka ovat syntyneet hyvistä hetkistä. Ilosta. Otsassani ei ole pahoja uurteita, koska en rypistele paljon otsaani, kohottelen vain kulmakarvojani, kun ihmettelen niin paljon kaikkea. Ja Nenäni. The Nenä on komea slaavilainen perintöni. hah-ha-haa. Sen kautta on helppo hengittää, mikä kaiketi on nenän tärkein tehtävä.

Mietiskelin sitten vielä päälle päätteeksi, että kun kerran botoksilla ei saa silmiä isommaksi, nenää ja suuta pienemmäksi, en mene botoksoitavaksi. Antaa olla. Tällä naamalla mennään.