Heräsin taas silmät ristissä ja melkein suoraan sängystä juoksin autolle ja junalle. Ehdin vetäistä maskaraa ripsiin just ja just ennen aamukokousta. Huh näitä ensimmäisiä kesäaika-aamuja.

Niin paljon kuin jumaloinkin junia, (jumaloida on ehkä hiukan vahva sana paikallisjunista, mutta sointuu juniin niin hyvin) niin yksi paha vika niissä on: se kummallinen rautaholviovi joidenkin vaunujen välissä. Ei niitä ihan joka välissä ole, mutta muutama aina löytyy.

Minä nimittäin istahdin junassa sellaisen rautaoven lähettyville ja hermohan siinä meinas mennä. Tuo ihmeovi sai minut miltei järjiltään. Kolme kertaa jouduin nousemaan ja paiskomaan ovea kiinni, kun joku urvelo aina jätti sen auki paukkumaan korvan juureen. Kertaakaan en saanut sitä lukkoa kiinni niin, että olisin hokannut miten se tehdään oikeaoppisesti. Kolme taistoa kävin. Joka kerta eri tekniikoilla. Käytin voimaa, järkeä, vimmaa, hellyttä, painoin kahvasta, en painanut kahvasta jne. Vaikka mitä yritin, mutta joka kerta ovi lonksahti vasta kamalan hikeennyksen jälkeen kiinni kuin varkain niin että en ehtinyt hokata miten sen tein. Koko kotimatka oli yhtä ovitaistelua.

Sitten tapahtui sellainen juttu, että konnari tuli oven takaa toisesta vaunusta, avasi rautaoven ja sulki sen rauhallisesti työn-tä-en. Ihan hiljaa ja nätisti. Koskematta edes kahvaan. Työnsi vain oven kiinni. Naks. Ovi oli kiinni. Ilman väkivaltaa. Ilman jippoja. Ilman irvistelyjä. Katsoin suoritusta suu auki ihmetellen. Tuijotin konnaria kuin Jumalaa. Uskomatonta. Ihmeteko. Mikä Mies!

Nyt melkein toivoin, että joku huolimaton hiippari tulisi taas ja jättäisi oven auki.  Mun olis päästävä vielä yhden kerran kokeilemaan tuota ihmeellistä työntö-tekniikkaa. Pakko saada kokeilla! ........odotusta........kärsimätöntä odotusta......missä kaikki ihmiset ON?? Kävelkää nyt edes takaisin niin kuin aina junassa kävellään......Haloo!!!.....ah vihdoinkin yksi tyyppi tuli ja niin kuin arvasinkin, jätti oven ihan lerpalleen. Nyt voisin taas nousta sitä sulkemaan näyttämättä pakkomielteiseltä ovihullulta. Ilakoin jo mielessäni kuinka selätän ovipaksukaisen. Näyttäisin vihdoin sille rautapirulle kuka määrää! Nousin ylös ponnekkaasti heittäen käsilaukut ja muut kamat käsistäni vastapäiselle penkille  ja siirryin oven eteen tomerana valmiina työntämään. Työnsin ovea itsetietoisesti hymyillen, niin kuin konnari..kevyesti...huis...mitäh?? uudelleen...mutta ei. Ei mennyt kiinni...vielä kerran työnsin IHAN SAMALLA TAVALLA KUIN KONNARI.....mutta ei se mennyt jumakauta kiinni. Sain raivarin ja aloin paukuttaa ovea kuin sekopää. Möly kaikui varmaan pitkälle, mutta en antanut periksi vaan jatkoin apinan raivolla. Nostin katseeni siinä läiskiessäni ja näin oven ikkunan läpi hymyilevän ihmemies-konnarin, joka siellä toisessa vaunussa myi rauhallisena lippuja. Ja kas, taas ovi loksahti kiinni. VAHINGOSSA.

Voi pirurauta!

Kotiin päästyäni minua odotti iloinen yllätys: pääsiäisruohoni on löytänyt vihdoin suuntavaistonsa ja hento viherrys on jo näkyvissä. Ihanaa.