Kun heräsin aamulla, silmäni olivat ihan turvoksissa ja punaiset. Kumma juttu. Olenkohan itkenyt unissani? Tai sitten joku pataljoona pikkuilkiöitä on käynyt hieromassa jotain ihme allergeeneja silmiini yön aikana! Koko päivän olen yrittänyt huuhdella vedellä kasvoja ja tehdä vaikka mitä, että olisin ihmisen näköinen. En ole.

Tähän samaan syssyyn voisin mainita eräistä kuolemantapauksista kun kerran aiheeseen on päästy. Onhan niitä tullut minunkin elämäni varrelle. Lähin kuollut sukulainen taitaa olla oma isä, mutta on paljon muitakin sukulaisia. He ovat kyllä kuolleet melko vanhoina. Olisivat voineet kuitenkin elää pitempäänkin. 

Ystävän kohdalla ensimmäisen kuoleman kohtasin keskikouluaikoina, kun luokkatoverini löytyi metsästä kuoliaaksi paleltuneena. Hän oli kai 14-15-vuotias. Se oli aika karmaisevaa kuultavaa siinä herkässä iässä. Ei kai koskaan selvinnyt mitä oli tapahtunut. Asia kaiversi pitkään mielessä.

Myöhemmin, kouluaikojen jälkeen, työystäväni 10-vuotias poika jäi suojatiellä rekan alle ja kuoli. Eihän sitä voinut käsittää. Mutta kun 10 vuotta myöhemmin IHAN SAMA toistuu toiselle ystävälle, SITÄ ei voi käsittää mitenkään MAHDOLLISEKSI. Ei kerta kaikkiaan voi. Eikä osaa sanoa mitään järkevää vanhemmille, joille tällaista tapahtuu. Surin myös pitkään erästä nuoruudenihastustani, joka ajoi motocross-kilpailuissa puuta päin eikä selvinnyt kypärästä huolimatta.

Ehkä huomenna pystyn kirjoittamaan jotain positiivisempaa.

357138.jpg