Lähdinpä eilen optimistisena ajelemaan Sipooseen. Tarkoituksena oli ottaa monta kuvaa heppakaverista. Perille päästyäni satoi kaatamalla. Kameraa ei voinut ajatellakaan ottaa esille. Sade tuntui yllättävän lämpimältä. Lahjoin hepoja kuivatulla leivällä ja lähdin hiukan pettyneenä ajamaan kotiin kohden.
Siinä ajaessani kuuntelin piskuisesta autoradiostani iskelmätaajuutta. Matkani sujui vahvasti nostalgisissa 70-luvun tunnelmissa Pepe Willbergin, Kai Hyttisen, Hectorin, Demis Roussoksen ja Rauli Paddingin seurassa. Laulaa hoilotin ääneen ja täysillä koko sydämen pohjasta. Mieliala nousi pikku hiljaa.
Tuuli irroitteli lehtiryöppyjä puista. Ne leijailivat kevyesti märälle asfaltille liimautuen siihen kuin koristeelliseksi tapetiksi. Suuri lintuparvi lehahti äkisti eteeni. Ne saattelivat tovin kuin johdatellen matkaani. Huomasin, että sadekin alkoi väistyä muuttuen kevyeksi tihkusateeksi. Pysäytin autoni hetken mielijohteesta ja hyppäsin ulos kameroineni.
Olen aina pitänyt joki-maisemista. Joessa on määrätietoisuutta, vaihtelevuutta, muotoa ja arvoituksellisuutta. Sellaista sadunomaista pehmeyttä.
Katselin joen rauhaisaa matkaa ja huomasin pikkuisen, mutta pirteän yksityiskohdan, joka melkein peittyi joenvarren kasvillisuuteen.
Siellähän piilotteli pieni hilpeä kuninkaallinen pariskunta. Toinen osapuoli hiukan kallellaan, toinen pirteästi pystyssä tukemassa väsynyttä kaveria jos toistakin.
Paistaa se päivä risukasaankin, ajattelin ja jatkoin matkaani.
Mukaan tarttui syksyn ruskettamia takiaisia rämpiessäni pusikoissa, ojissa, risukoissa, mähöisessä mutamöllöisessä maastossa.
Yhtä-äkkiä näin jotain ihmeellisen kaunista. Ne olivat kuin jalokiviä.
Luonnon helminauhaa kimalteli kaikkialla ympärilläni hohtaen kevyttä, hentoa valoa.
Ja hei, kokonainen torvisoittokunta esiintyi terhakkaana kannonnokassa.
Miten paljon eri värejä syksyssä onkaan ihastelin onnenmykkyrässä.
En tiedä kuinka kauan siinä ihmettelin, mutta lopulta nousin autoon ja huristelin kotiin. Olin tyytyväinen pikkuiseen, mutta antoisaan matkaani.
Kommentit