Tytön kasvot olivat totiset. Hän katseli arasti kaikkia niitä lapsia koulun pihalla; tytöt tirskuivat pienissä ryhmissä tai hyppäsivät hyppynarua, pojat juosta vilistivät pienellä sisäpihalla niin, että piha tuntui ahtaammalta, kuin olikaan ja huudahtelivat kovaäänisesti juostessaan. Elokuun lempeä aurinko lämmitti tytön ihoa kuin lohduttaakseen lämmöllään.

Vielä eilen tyttö oli ollut innoissaan. Hän oli tarkistanut uudelta tuoksuvan koululaukkunsa sisällön useita kertoja ja oli ylpeänä esitellyt perheelleen uusia kenkiään ja mekkoaan. Tepasteli liioitelluin elkein, nosteli hamettaan ja keikisteli. Nyt siinä kaiken hälinän keskellä tyttö tunsi itsensä yksinäiseksi ja pienen pieneksi. Uudet kengät tuntuivat epämukavilta ja olivat hanganneet kantapään kipeäksi. Hän katseli kaihoten tutulle mäelle, joka johtaisi pienen metsälammen ohi kotiin, ja räpytteli silmiään. Itku ei ollut kaukana.

Äkkiä kello pärähti soimaan ja lapset rynnistivät ovelle jonoihin. Tyttö säpsähti ja liikahti hiukan, odotti hetkisen, vilkaisi vielä nopeasti mäen suuntaan ja huokaisi. Työntyi sitten muiden sekaan.  

---------

Kirjoittanut ujo tyttö, joka kasvoi isoksi.