Mä olen melko spontaani ihminen. Tai no, pyrin ainakin käyttäytymään mahdollisimmaan usein spontaanisti eli oma-aloitteisesti eli ohjailemattomasti. Mutta eihän täysin spontaanisti voi mitenkään elää. Ainakaan ihan koko ajan. Täysin spontaani käytös on lopultakin aika harvinaista, vaikka multa se onnistuu kyllä melkein päivittäin jossakin muodossa. Spontaanisuutta ei kylläkään voi suunnitella, sillä silloin se on jo jotain ihan muuta...sponttaanius on hetkeen heittäytymistä. Ja se on ihanaa.

No vähemmän spontaanin tapani mukaan katselen aamuisin kolmosen aamuteeveetä sen mitä nyt siinä aamutoimissani kerkeän. Tänä aamuna siinä oli yksi erityisen sydäntä lämmittävä aihe, nimittäin Saimaannorppien suojelu. Se on niin ilahduttava asia, että hymy nousi hetkessä huulille kun näin kuvamateriaalia kuuteista ja norppa-tutkijoiden tarkasta työstä. Ihanaa, että noita elukoita suojellaan. Siellä missä vietän kesäni, on Suomen parhaimmat mahikset bongata noita norppiksia ja tänä kesänä olen luvannutkin itselleni, että yritän bongata edes yhden tuollaisen söpöläisen kellimästä kesäauringossa tai kurkkimassa pää järven pinnalla vilkkuen. Yhdistän huvin ja hyödyn; hyppään soutuveneeseen ja soutelen pitkin järveä niin että mieli ja lihakset saavat kyytiä. Viuh vauh sinne tänne. Tämä oli hyvin spontaani ajatus, joka muuttui salakavalasti suunnitelmaksi.

Jos vielä saisi napattua yhdenkin kuvan noista norpista niin olisin maailman onnellisin Ankka.

1240924886_img-d41d8cd98f00b204e9800998e
Tämä ankka puolestaan etsii spontaanisti matosia suuhunsa. yak

ps. bongaisin mielelläni myös ryhiksiä, jääkarhuleita ja delfiinejä, mutta niitä on jossain ihan muualla