<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Silloin kun Tomi Kontio kirjoitti kolumneja Metro-lehteen, minä onneton luin junassa aina Uutislehti 100:a. Miksei kukaan kertonut, että kannattaisi lukea mieluummin Metro-lehteä; ihan vaan Kontion vuoksi. (Nykyään otan molemmat lehdet varmuuden vuoksi ja senkin vuoksi, että sanomalehdet ovat nyt kovasti tarpeen eräänlaiseen uusiokäyttöön; pentujen vessapaperiksi. Voi miksen myöskään tilannut Hesaria pariksi kuukaudeksi!) Myönnän auliisti sivistymättömyyteni, kun en tiennyt Kontion kolumneista kuin vasta nyt. Kerta ei ole ensimmäinen joten sitä tuskin muistetaan. And Who Cares. Löysin suureksi ilokseni kirjastosta kirjan, jossa on kaikki Kontion Metro-lehteen julkaistut kolumnit. Aah nyt ahmin niitä bussissa, junassa, kahvilassa ja missä nyt ikinä ehdin kirjan avata. Nuo jutut ovat mukavan pituisia luettavaksi vaikka bussipysäkillä tai juna-asemallakin. 

Siitä on muuten aikaa kun olen kirjastossa viimeksi käynyt. Muistaakseni täällä blogissa kerran pyhästi lupasin, että en enää lainaa koskaan kirjoja kirjastosta; se tulee niin kalliiksi. Kyllä vain. Minulle tulee halvemmaksi ostaa kirjat omaksi. Olen maksanut satoja euroja myöhästyneistä ja hävinneistä kirjoista. Mikä on tietenkin suuri häpeä. Toisaalta ne rahat ovat menneet koko kansakunnan hyväksi. Olen siis oikeastaan hyväntekijä. Kirjastoon menin sen vuoksi, että olen mennyt lupaamaan erään asian. Olen luvannut lukea Gogolin "Kuolleet sielut". Eräällä keskustelupalstalla nimimerkkien takana ihmiset puhuvat milloin mistäkin asioista. Kerran siellä sitten keskusteltiin kirjoista, joita ei ole saanut koskaan loppuun. Eräs nimimerkki valitteli, että "Kuolleet sielut" on ollut kesken jo ties miten kauan. Tahmeaa lukemista. Ja minähän tietenkin menin lupaamaan, että lukaisen sen tuosta noin vaan. No sitä opusta sitten menin lainaamaan, koska pidän aina lupaukseni. 

Gogolia etsiessä minulle tuli hirveä sananälkä. Lainasin kokonaisen Gogolin novellikokoelman ja löysin mainitun Tomi Kontion sekä erään ah niin romanttisen rakkausromskun, jonka olen lukenut joskus vähätyttönä. Rakkaustarina on jäänyt voimakkaana mieleeni ja nyt se pomsahti jostain syystä tajuntaani. Kortiston mukaan kirjan piti olla hyllyssä, mutta en löytänyt sitä mistään. Jouduin turvautumaan kirjastotädin apuun. Punastellen kyselin romaania ja olin jo mielessäni keksinyt peitetarinaa, että tyttärelle tai äidille etsiskelen jotain kevyttä kesälukemista juuh...Lopulta tuo kirja löytyi jostain varastosta tai mistä lie kirjaston pölyisistä takahuoneen uumenista täti sen haki ja puhalsi hämähäkin seitit kirjan sivuilta. Ei taida olla kovin luettu tarina se. Mutta silloin nuorena likkana se oli niin kuuma, että kun lainasin sen jollekin kaverille, en saanut sitä enää koskaan takaisin. Siksi se kai jäikin mieleen kummittelemaan.

Mutta nyt olen eksynyt taas valovuosien päähän alkuperäisestä aiheesta. Tomi Kontiota siis luen ja nautiskelen nyt ja bussissa juuri tänään viimeksi, matkalla töihin hekottelin hiljaa mutta ääneen. Erityisen hauskan efektin kirjalliseen nautintooni toi luonnon ja ihmisen hassu yhteistyö. Ihmisen kädenjälki eli töherrys bussin ikkunassa heijastui ihastuttavaksi kuvioksi kirjan sivuille, tanssien siinä Kontion tekstin tauskuvana. Välillä oli oikein ihailtava tätä hauskaa heilahtelevaa kuviotanssia. Sehän oli kuin kirjainten ja kuvioiden paritanssia.

Olen myös aloittanut Gogolin.

Ja vielä tähän loppuun lisään vielä, että kesä on näkyvissä meikäläisen nenänpäässä, muutamana kesakkona, mikä ei liity mitenkään edellä kirjoitettuun tai yhtikäs mihinkään muuhunkaan. *muikistaa suutaan ja lähettää kaikille lentosuukon: m o i s k i s t a*

Ps. Tämän postaus on muuten kolumnin mittoihin sopiva - muuta yhtymäkohtaa ei siitä sitten löydykään - ilman tuota asiaankuulumatonta loppulausetta, välimerkkeineen päivineen: 3405 merkkiä. Onneksi on armas Word.

pps. Miltähän tuntuu herätä parin viikon kuluttua hiljaisuuteen eikä korvia vihlovaan lokkiparven huutoon...hehhe