Tänään isänpäivänä muistelin isääni. Olen muistellut muulloinkin, mutta tänään se kirpaisee. Kumma juttu, hän on ollut kuolleena jo kauan.

Kun äitini ja isäni tapasivat, äitini oli parikymppinen nuori nainen ja isäni täyttänyt jo neljäkymmentä. Olen suunnilleen samanikäinen nyt, kun isäni aloittaessaan perhe-elämän. Hän näki tyttäriensä lapsuuden ja pahimman murrosiän ja vähän siitä eteenpäin. Hän ei näe minua nyt, kun olen aikuinen, erilainen. Nainen. Me olisimme ymmärtäneet toisiamme nyt toisella tavalla.

Isäni oli herrasmies, säntillinen ja hienokäytöksinen. Hän pukeutui aina pukuun ja kravattiin. Silloin se oli ärsyttävää. Nyt osaisin arvostaa näitä ominaisuuksia, uskoisin. Isäni puhui paremmin venäjää, kuin suomea. Hän sanoi monet asiat väärin, vähän hassusti. Sekin ärsytti silloin. Nyt en enää välittäisi. Isäni jäi minulle etäiseksi. Jos hän eläisi, yrittäisin korjata asian.

Joimme joka ilta teetä yhdessä perheen kesken. Isäni tekemä tsaju oli ihanaa; vahvaa haudutettua venäläistä tsajua. Kukaan ei osannut tehdä samanlaista. Minusta. Isän tekemä pasha maistui pashalta. Pääsiäinen oli isän rakkain juhla.

Minusta ja isästä on yksi ihana kuva, jossa minulla on päässäni voikukkaseppele ja sylissäni on rakkain nukke, Misha. Siitä on niin kauan.

Kaipaan isääni. Joka päivä.