Viime aikoina on ollut vaikeuksia ehtiä mitään. Olen ehtinyt jotain, mutta en läheskään kaikkea mitä olisi pitänyt. On vain tyydyttävä tilanteeseen ja oltava armollinen itselleen. Mutta te hyvät blogiystävät olette saaneet ehtimättömyydestäni osuutenne. En ole paljonkaan ehtinyt kommentoimaan. Olen pahoillani.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen myös huomannut, että minulla olisi enemmän asiaa kun ehdin kirjoittaa. Yritän hillitä suunnatonta kirjoittamishaluani yrittäen tiivistää asiani siedettävään pakettiin. 

 

Ei mun elämässäni niin kauheasti tapahdu eikä elämäni ole mitenkään kummallista. Ihan tavallista naisen elämää. Mutta olen jotenkin innoissani edelleenkin ihan pienemmistäkin jutuista, joita joskus sattuu kohdalleni. Monet eivät pitäisi innostukseni kohteita mitenkään erityisinä, mutta mulle ne merkitsevät paljon. Annanpas pari esimerkkiä. Tänään junassa koin mielestäni hyvin riemastuttavan silmänräpäyksen, joka hymyilyttää vieläkin. Istuksin junassa ja huomaan, että käytävän toisella puolella oleva herra on lopettamassa Uutislehti satasen lukemisen. Mies asetteleiksee sen huolellisesti yläpuolelleen hattuhyllylle ja aloittaa hartaana Metro-lehden lukemisen. Nousen hakeakseni tuon hyljätyn lehden, sillä olen tottunut lukemaan päivän uutiset vähintään tästä n. päivän jäljessä olevasta ilmaislehdestä (ihan riittävä aamulehti). Juuri kun kurkotan hattuhyllylle napatakseni lehden, se päättääkin alkaa liikkua ja mätkähtää lukemiseen keskittyneen herran päähän ja valuu pään päältä miehen syliin. Minua alkaa hymyilyttää. Kiitän hymyssäsuin kun mies vähän nolona ojentaa lentävän lehden ojentuvaan käteeni. Tuossa tilanteessa ei ole siis mitään niin järisyttävän kummallista, mutta silti se sai minut hyvälle tuulelle. Ja vielä. Eräänä aamuna sain työhön liittyvää sähköpostia kollegalta. Posti alkoi sanoilla: Ihana Enkeli. Ai että lämmitti mieltä. Näitä pikku tapahtumia sattuu aina välillä. Olen kiitollinen niistä.

 

Jo kaksi ystävääni on nähnyt minusta unta ja kysynyt huolestuneesti miten voin. Ovat mitä ilmeisimmin nähneet meikäläisestä painajaista. Kovin ikävää on joutua kamujen painajaisiin, mutta minkäs minä sille voin. Nyt kerron kaikille ihan julkisesti: Angela voi hyvin. Älkää olko yhtään huolissanne. Nähkää minusta pelkästään miellyttäviä unia vastedes. Jooko. Kauniita unia kaikille. (Öh, sain juuri tekstarin toiselta unenäkijältä. Ei nähnytkään painajaista minusta, vaan olimme matkalla ja menossa bilettämään…huhhuijaa taisi olla hengästyttävä uni kaiken kaikkiaan.)

 

Eilen olin "valokuvamallina". Aamulla oli varattu aika kuvaukseen ja riensin jumppasalille vaihtamaan treenivaatteet päälle. Olin oikein meikannut ja föönannut hiuksetkin hienosti. Puin päälle hiuksiin sointuvan treenipaidan. Enpäs muuten kerrokaan minkä väristä raitaa on nyt hiuksissani. Saatte arvata. Puolisen tuntia minua ja erästä miespuolista kuntonyrkkeilijä kuvattiin eri suunnista. Paukuttelimme pistehanskoihin ja säkkiin. Hikihän siinä tuli ja kiva aamujumppa samalla – työajalla. Ei hassumpaa. Kuvaus oli oikein mukava sessio. Saa nyt nähdä millaisen kuvan valitsevat siihen meidän henkilöstökertomukseen. Ei sen kummempi julkaisu siis, mutta laadukaita kuvia siinä on aina.

 

Tänään oli oikeasti kuntonyrkkeilyä ja tosi rankkaa treeni. Ope laittoi meidät juoksemaan ja suorittamaan erilaisia lyöntisarjoja ym. punnerruksia pareittain aina minuutti kerrallaan…yllättävän rankka rata. Parikseni sain salskean nuorukaisen, jonka lyönnit olivat pontevat ja miehekkäät. Juttelimme open kanssa tunnin jälkeen nyrkkeilystä ja Amin Asikaisen tulevaisuudesta. Open mielestä Asikaisen kannattaisi lähteä ulkomaille ottelemaan saadakseen kunnon vastusta ja ottelukokemusta. Sitten voittaisi komeasti vielä kerran euroopanmestaruuden ja päättäisi nyrkkeilyuransa huipulla...jee! Aika hyvä ajatus! Nyrkkeilyopelle olemme päättäneet muuten ostaa synttärilahjaksi Reinot. Kari Tapio ja Ville Valokin käyttää Reinoja ja ties miten moni muu julkimo ja matti meikäläinen niihin onkaan tykästynyt. Nehän ovat ihan rokkk nykyään. Viedään ihan käsistä nuo Reino-tossut.

 

Seuraavassa postauksessa ajattelin kertoa ajatuksiani Saatanasta. Sen varran voin jo nyt sanoa, että Vesa Vierikko oli kyllä hiton komea Saatana!

 

Mutta nyt lähden tallille haistelemaan hepon turpaa ja kuiskailemaan sen korvaan lempeitä sanoja. Ratsastus tulee vasta kakkosena. Jospa tänään ehtisin muutaman blogiakin kommentoimaan.