Elämässä tapahtuu joskus enemmän ja joskus vähemmän. Minun elämässäni on nyt se enemmän-vaihe. Tuntuu, että vauhti on jo niin kova, että hyppään kohta kyydistä. Tai putoan paremmin sanottuna. Kuitenkin kaikki, mikä on tapahtunut, on ollut hyvää ja mielenkiintoista, tavallaan sellaista elämän suolaa, jota joskus saa maistella. On ollut myös pari järkytystä. Toinen on jo paremmalla puolella, toisesta en vielä tiedä. Uskon kuitenkin, että sekin järjestyy. Uskon ja toivon. 

Othello, The Moor of <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Venice

 

Olin tiistaina katsomassa Othelloa. Kansallisteatterin kauniissa teatterisalissa kaikui ikiaikaisia vahvoja tunteita ja tekoja, jotka eivät miksikään muutu, vaikka aika ja ilmasto muuttuvat. Othello, tuo komea musta mauri lausui Jukka-Pekka Palon suulla synkkiä lauseita ja uskoi herkkäuskoisesti katalaa Iago-kamuaan ja teki sen mitä osasi parhaiten. Tappoi. Murhasi Kerkko Koskisen uskomattoman hienon musiikin soidessa taustalla. Synkänmustan tarinan verenpunainen juoni kertoo tavattoman syvästä rakkaudesta ja sen murenemisesta. Tuhoisasta ihmismielen voimasta. Hirvittävän surullista. Ja kuitenkin niin suurenmoista. Siis näytelmällisesti ajatellen.

 

Ennakkonäytöksen tunnelma oli ärsyttävän laimea. Tekisi mieli mennä katsomaan se uudelleen, kun näytelmä on mennyt pitemmän aikaa. Ensi-illasta kertoi myös eräs leidi muutamalla sanalla. Arvosteluja en ole vielä lukenut, mutta varmasti monia on ärsyttänyt ylisuureksi korostunut lavasteiden pyörittely näytelmän aikana. Tuntui välillä, että oliko siinä enää mitään funktiota itse näytelmään liittyen. Sen verran paljon siihen käytettiin aikaa. Ja näytelmä venyi aika pitkäksi. Mutta Jukka-Pekka Palo oli mahtava. Kuin palava soihtu vihan ja mustasukkaisuuden kalvamana Othellona. Loitavaa. Ja oli muuten näyttämö kerrankin täynnä nuoria ja kalskeita, sikakomeita miehiä!

 

Mahtavaa!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ilokseni voin myös todeta, että olen saanut myös pari kutsua. Menen Marinen kutsuille. Se on Mahtavien Naisten ilta. Ah eikö kuulostakin mahtavalta. Tämä ilta on jo huomenna. Lauantaina onkin odotettavissa pahenevaa päänsärkyä ja vähintään pienoista pahanolon tunnetta, mikäli tunnen nämä Mahtavat Naiset. Ja tunnenhan minä. Toinen kutsu ajoittunee loka-marraskuuhun. Silloin menen vanhemman leidin luokse syömään ja juomaan ja pitämään hauskaa. Sitäkin odotan jo innolla.

 

”Tämä oli yksinkertaisesti erinomaista!”

 

Lokakuussa on myös Firmarokin finaali, jossa olemme mukana. Uskottoman hienosti soitti bändimme semifinaalissa ja meni puhtaasti finaaliin aidon rockabillyn voimalla: Buzz Buzz a Diddle it ja Lucille hellyttivät tuomarit ja voi olla, että piskuinen rehellisen vastustamaton kannatusryhmämmekin herätti myös sympatian tunteita tuomarien sieluissa. Sillä muut kannatusjoukot tulivat sinne suurina parvina torvet ja pasuunat soiden ja mahtavat lakanat liehuen. Me annoimme yksinkertaisesti kehomme puhua ja tanssimme itsemme hikeen ja vereen. Aitoa fiilistelyä. Mitä siinä lakanoita heiluttelemaan tai tunnuslauseita huutelemaan. Hyvä musiikki vie mennessään! Buzz buzz a diddle it! jeh.

1898533.jpg
Kuva K.K

 

Ja tähän loppun vielä pari muistoa kesästä. Kuka arvaa missä kaupungissa Angela on käynyt kuvaamassa nämä?

1775316.jpg

 

1775350.jpg

 

ps. Vaikka minä olen nykyään erittäin laiska kirjoittamaan tätä blogia, niin on erittäin sydäntälämmittävää huomata, että joku se jaksaa vielä halia...en siis itse painele tuota halilaskuria! hehee. Kiitos haleista!