Paikka, jossa olen töissä on tuulinen ja sokkeloinen. Useinkaan en pysty auttamaan siellä labyrintissa tietäkysyviä vaan viittoilen vain siihen suuntaan, jossa kyseinen katu tai paikka saattaisi olla. Eilen kävi toisin.

Olin lähtenyt työstä. Kiirehtimässä erästä käytävää pitkin juna-asemalle. Minulla olisi kohta tapaaminen. Keskellä urbaanikylää, kaikkien niiden siltojen ja käytävien ja katujen keskellä, köpötteli ikivanha papparainen. Yksin, rollaattoriinsa nojaten. Hänellä oli harmaat hiukset ja harmaa parta. Hän ei oikein sopinut siihen näkymään. Kiihkeään, hektiseen ympäristöön, jossa ihmiset kiirehtivät töihinsä tai kotiinsa, puhuvat kännyköihin tai kuuntelevat kuulokkeista musiikkia. Hän oli kuin eri ajasta ja maailmasta. Pysähtyneestä, hiljaisesta, eristyneestä. Tuo vanhus katsoi minuun vetoavasti ja kysyi jotakin. Pysähdyin kuuntelemaan. Hän kysi tietä. Katua, jota en tiennyt.

Hän lähti jatkamaan matkaa.

Jäin niille sijoilleen. En voinut jättää vanhusta siihen; yksin, eksyneenä! Juoksin papparaisen perään  ja sanoin, että nyt otetaan selvää missä tuo katu on. Siinä vieressä oli kampaamo. Juoksin kampaamoon sisälle ja kyselin osoitetta. Kampaamon ystävällinen henkilökunta opasti heti oikealle suunnalle meidät ja lähdin saattamaan vanhusta. Matkan varrella oli pyöröovi. Vähän jännitti, miten pappa pääsee siitä rollaattoreineen läpi, etanavauhdilla, mutta hienosti hän pääsi. Kävelimme viisi askelta eteenpäin. Pysähdys. Kolme askelta eteenpäin. Pysähdys jne. jne. Hipihiljaa ja pappa pahoitteli koko ajan hitauttaan. Ei se mitäää, vastasin ja etenimme sentti sentiltä, metri metriltä. Lopulta näin palvelutalon valot ja sain papan perille.

Tuo vanhus oli kiitollinen ja kiitteli minua monta kertaa. Ihmetteli, kuinka joku viitsii pysähtyä ja jopa jäädä auttamaan. Toivotteli uusia vuosia ja vanhaa vuottakin. Aloitti taas kiitoksensa...lähdin kävelemään asemaa kohti. Olin tyytyväinen. Jäin kuitenkin miettimään tuota vanhusta ja sitä, miltä tuntuu kun ei löydä perille. Kun eksyy matkalla kotiin. Sitä mietin ja kiiruhdin tapaamaan ystäviäni. Mieli oli pikkuisen haikea, mutta myös iloinen.

Pitäisi pysähtyä useammin.