Lukioaikoina opiskelin mielelläni kieliä; ruotsia, enkkua, saksaa ja ranskaa. Pidin ranskan tunneista erityisesti. Meillä oli ranskalaiset nimetkin: mm. Odette, Jaqueline, Philip, Luc, Henri ja Juliette. Pidin kovasti Juliette-nimestäni. Se soinnahti kauniisti lausuttaessa; zyliett(e) viimeinen e ääntyy hyvin vienosti, melkein äänettömästi.

Henri oli komea nuori mies, johon olin syvästi ihastunut. Pidin ihastukseni tiukasti salassa. En kertonut kenellekään, sillä hän oli ihastunut toiseen tyttöön; ylemmän luokan punatukkaiseen priimukseen. Kaikki sen tiesivät. Minäkin. Tuohon tyttöön oli ihastunut toinenkin luokkamme nuorukainen. Nämä nuoret kiihkeät kukot kävivät taistelua pisamakasvoisesta tyttösestä, piirittäen häntä peittelemättä. Dramaattinen kaksintaistelu huipentui Vanhojenpäivänä.

Olin vuokrannut oopperasta vanhojenpäiväpuvun. Siinä oli sellainen hauskannäköinen tyyny takapuolen päällä. Vartalonmyötäinen, syväänuurrettu satiinipukuni oli kauniin violetti ja vyötäröä korostava. Siinä oli koristenauhoja ja pulleat puhvihihat. Tunsin itseni hyvin naiselliseksi. Sadun satiinipukuiseksi Julietteksi. Kai olinkin melko sievä, koska luokkani nuoret miehet halusivat valokuvaan kanssani, vuorotellen. Olin hieman hämmentynyt, sillä en ollut tottunut niin selkeään huomioon. Mutta kuvia otettiin, Henrinkin kanssa. 

Tanssin vanhojentanssini Philipin kanssa. Philipin käytös osoitti, että saattoi olla hieman ihastunut minuun. Urheillullinen, fiksu, ja hyväkroppainen Philip, ei ollenkaan hassumpi. Mutta sydämeni pompahteli luonnollisesti ainoastaan Henrille. Nahkatakkiselle nuorelle kapinalliselle.

Luc oli kutsunut koko luokan asunnolleen juhlimaan vanhojenpäivän iltaa. Siinä vaiheessa, kun olimme juhlimassa siellä hänen luonaan, oli kaksintaistelu jo päättynyt. Henrin katkeraan tappioon. Henri oli koko illan hiljainen ja synkkämielinen. Toinen urho kerskui voittoansa häpeilemättä. Voittajan oli helppo hymyillä. Yhtä-äkkiä Henri nousi ja harppoi luokseni. Otti lujasti kiinni hartioistani niin että puhvihihat litistyivät ja suuteli intohimoisesti suoraan suulle. Olin hämmennyksissäni ja täysin yllättynyt. Kaikki hiljenivät ympärillämme ja tuijottivat, kuiskivat ja supattivat. Kaikki tiesivät mitä sinä päivänä oli tapahtunut. Mutta minä. Minä olin pakahtua onnesta. Olin taivaissa, vaikka järkeni huusi jotain muuta. Mutta se oli niin ihmeellistä. Suudella häntä. Vetäydyimme omaan rauhaan, eroon toisten tuijotukselta, toiseen huoneeseen. Suutelimme tulisesti, halasimme ja hivelimme niin kuin siinä tilanteessa ja huumassa oli odotettavissakin. Nuoruuden innossani ja viehkossa satiinimekossani en pystynyt ajattelemaan järkevästi. Olin valmis. Kaikkeen. Mikä rakkauden kohina...Julietten sydän paloi. Satiinipuku kärysi.

Mutta mitään dramaattista ei sinä iltana Henrin kanssa tapahtunut, kamarin puolella ainakaan. Olin kuumana Henriin, mutta hänelle olin vain korvike, haalea lohtu ihanasta punapäästä. Leikki loppui ja loppuilta oli surkea. Henri sammui, minä itkin, Philip murjotti. Muu elämä jatkui.

Silloin. Sinä iltana. Yhden ainoan kerran elämässäni olen ollut kateellinen. Miten järkyttävän kateellinen olinkaan tuolle suloiselle punapäälle. Tai oikeastaan niille suurille, täydellisille, muhkeille rinnoille, jotka sekoittivat luokkamme nuorten miesten päät ja muuttivät heidät täydellisiksi ääliöiksi.