Meillä valittiin duunissa vuoden positiivisin henkilö. Se en ollut minä. Se oli eräs P---o, joka on tosiaan erittäin positiivinen ja auttavainen ja ymmärtäväinen. Teemu Selänne valittiin Suomen positiivisimmaksi henkilöksi kuulemma. En tunne Teemua, mutta vaikuttaa ihan jees-tyypiltä.

Mä olen aika positiivinen, mutta mulla on selvästi välillä mörkö-vaiheita. Välillä tekee mieli möllöttää ihan yksikseen ja olla ihan hiljaa. En tiedä onko se normaalia, mutta kaipaan joskus kipeästi omaa rauhaa, omaa tilaa. Ihmisten kanssa on kiva jutella ja olla, mutta esimerkiksi eilen sunnuntaina, kun mieli oli vähän lamaantunut, ei tehnyt mieli lähteä ulos ihmisten ilmoille. Ei tehnyt mieli olla sosiaalinen. Teki mieli olla vaan ihan mörökölli. Jos joutuisin Big Brother -ohjelmaan, tulisin varmaan hulluksi. En voisi myöskään asua yhteiskommuunissa, jossa kaikki on yhteistä. Ei. Sekoaisin totaalisesti. Mutta pidän ihmisistä ja olen mielestäni kuitenkin sosiaalinen. Kylläkyllä.

Ihailen ihmisiä jotka ovat omia itsejään. Olenhan minäkin oma itseni, mutta minut on kasvatettu kiltiksi. Ihmisille, varsinkin vanhemmille ihmisille pitää olla kiltti. Niin mulle on opetettu. Olenkin, mutta opettelen murisemaan jos joku yrittää käyttää kiltteyttäni hyväkseen. Vielä en osaa murista kovin vakuuttavasti. Pieniä urahduksia ja inahduksia kuuluu. Joskus yritän olla ihan hiljaa ja jähmettää "vihollisen". Se on aika hyvä keino. Ihminen kun luonnostaan odottaa vastaväitettä tai riitaa tai jotain ääntä. Tuima tuijotus voi olla tosi tehokas.

Noh. Kyllä mä puoleni pidän, mutta kiltteydestä eroon pääseminen ei ole aina niin helppoa. Kiltit sen tietävät. Ja nyt en tarkoita skottien hameita, vaikka niistä voisin puhua enemmänkin. (Ehkä vuodatan niistä vielä oman jutun joskus.) Kumpikohan on muuten vaikeampaa, tuhmuudesta kiltteyteen vai kiltteydestä tuhmuuteen? Musta tuntuu, että mä olen päässyt vasta pikkutuhmaan vaiheeseen. Onhan sekin jotakin. Olen erittäin pikkutuhma!

Tänään muuten törmäsin polkupyörään. Polkupyörä ei loukkaantunut.