Työssä on ollut rauhallinen päivä. Olen jopa käynyt työajalla blogaamaassa! Hyi Angela, häpeä! No höpsistä, en häpeä kuitenkaan. Aloin työstää tänään dokumenttia, josta en tajua mitään. On pakko vain yrittää tajuta ja jatkaa siitä mihin edellinen on päässyt. Tosi hubaa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Halaus melankolialle

 

Olen ollut tänään melankolinen, vihdoinkin. Se on minulle hyvä tunne. Mieleni on kuin vuoristorata, milloin ylämäkeä, milloin alamäkeä, mutta se on tuttua hurjastelua. Ilo ja melankolia kulkevat käsi kädessä tässä meikäläisen päässä. Ne ovat hyvät kamut, vähän kuin elinikäiset lapsuudenystävät.

 

Joskus tekee hyvää vaipua syvälle mielen mutkiin, tarttua pieneenkin signaaliin, herkistyä. Tutkia, kuunnella ja tähystää. Se on minun melankoliaani. Nautin siitä, kuin suklaajäätelöstä kuumana kesäpäivänä tai lämpimästä auringonsäteestä, joka lämmittää minuutinkin koleanpilvisenä päivänä pilvenraosta. Saan melankoliastani voimaa ja käperryn sen syliin autuaana. Houkuttelen sen esiin ja annan pauhata. Ilman sitä en olisi kokonainen. Ilman melankoliaani en eläisi täydellisesti eikä olisi iloakaan.

 

Legendaarista tähystämistä pinnan alle

 

Luin tänään uusimmasta Pikselistä ruotsalaisesta valokuvaajasta Anders Petersenistä. Hän on mielenkiintoinen valokuvaaja, jonka kuvissa näkyy vahvasti kuvaajan oma sielunelämä. Petersen sanoo kuvaavansa levottomasti, tuottaen taukoamatta, ajattelematta lopputulosta. Hän lähestyy kuvattaviaan kiertelemättä, suorastaan röyhkeästi. Sillä tavalla kuvattavan kanssa syntyy läheisempi kontakti. Hän puhuu valokuvauksesta ja metodeistaan hyvin intohimoisesti. Hän metsästää yhteisiä tunnelatauksia. Hunajaa. 

 

"En ole niinkään kiinnostunut valokuvauksesta, vaan minulla on syvä kaipuu kohtaamista kohtaan. Kohtaaminen on se todellisuus, joka ajaa minua eteenpäin - kuvasta kuvaan. Ei, Ei ihmisestä ihmiseen."

 

Petersenin kuvat ovat hyvin voimakkaita, raadollisia, outoja ja intiimejä. Anders Peterseniä itseään.

 

 

288176.jpg

 

STEVEDORE AND FEMALE FRIEND AT CAFÉ LEHMITZ,
<?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />HAMBURG, 1967-70


"The people at the Café Lehmitz had a presence and a sincerity that I myself lacked.
It was okay to be desperate, to be tender, to sit all alone or share the company of others.
There was a great warmth and tolerance in this destitute setting."