No nyt se sitten selvisi. Sympaattinen hermostoni on melko epäluuloinen ja arvaamaton - ihan luihu. Se on liian varuillaan, siksi jännitän esiintymistä enkä kummemmin nauti siitä.

Kaveriporukassa ja tutussa seurassa herkkä sympatikukseni rentoutuu. On sopuisa ja iisisti - muka kaveri, mutta anti olla jos joudun suuren joukon eteen ja kuulen vain oman ääneni, niin johan sympatikus herää ja virkistyy. Vaikka muu minä olisi rohkea kuin siperiantiikeri niin sympatikus vääristelee tilanteen katastrofiksi. VAARATILANNE!! SOS!! HIRVEÄ UHKA!! ja päräyttää pokkana hirvittävät hälytyskellot soimaan. Se liioittelee ihan törkeästi, häpeämättä ja aiheuttaa älyttömän epämukavan fiiliksen; kaikki, varsinkin fiksut ajatukset häviävät päästä poks, kädet hikoavat ja tekisi mieli ottaa jalat alle ja paeta vilkkaasti paikalta. Katse harottaa ja on ihan tyhjä olo. Ei voisi enää hölmömmältä näyttää.

Nolottaahan sellainen ihan pirusti.

Ihan älytön valtakin sillä on. Sympatikushan on täysi tyranni ja pahimmanlaatuinen diktaattori, jolla on rajaton "diplomaattinen koskemattomuus"! Tai no, ainakin se on hyvin alkukantainen määräilijä. Yrittää uskotella, että maailman suurin ihmissyöjäarmeija hyökkää juuri silloin, kun kaikki hiljenee ja pitäisi puhua järkeviä. Ja hei, mitä sympaattista siinä mukamas on, kun jättää koko muun ihmisen pulaan. Ihan on antiempaattinen liero koko hiton hermosto. Helppohan sillä on siellä selkäytimessä (tai jossain) kyyristellä. Ja minä joudun piinapenkkiin kärvistelemään.

Hhpfhh, minä menen lakkoon, koko muu minä!