Toisilla on tapana lykätä asioita, minä menen yleensä asioiden edelle. Se liittyy läheisesti kärsimättömään luonteeseeni ja järjettömään uteliaisuuteeni. Nyt olen jo ihan täpinöissä, kun tiedän, että kohta pääsen puuhaamaan konkreettisesti. Tässä asioiden edelle menossa piilee se vaara, että se saa nolon lopun. Mutta kenties se saattaa saada onnellisenkin lopun. Kauniin sinisen ja keltaisen lopputuloksen.

Tällä viikolla aloitan pienen urakan, vaikka en ole mitenkään erityisesti erikoistunut nikkarointiin tai ole muutenkaan mitenkään kovin näppärä sillä alueella, vaikka käsitöissä olen vieläkin tumpelompi. Urakkaan liittyy maalaamista ja sahaamista, mittaamista ja sekoittamista. Eräs nuori ystäväni on muuten erikoistunut puutöihin ja osti kotiinsa sorvinkin. Se oli minusta aika hupaisa ostos jos ajatellaan, mitä naiset yleensä shoppaavat. Eivät ainakaan sorveja kovin usein - jotkut eivät milloinkaan. Tämä ystäväni on muutenkin erikoislaatuinen nuori nainen. Vaikka meillä on ikäeroa aika lailla, olemme ällistyttävän samalla aaltopituudella. Voipi olla, että minä olen pahasti taantumassa tai sitten hän on ikäistään kypsempi. Mene ja tiedä. Ajatuksenjuoksut ja tajunnanvirrat vievät minua nyt vääjäämättä poispäin alkuperäisestä aiheesta. Se voi johtua siitä, että olen alkanut lukea (Hemingwayn rinnalla) Virginia Woolfin Mrs. Dallowaytä; se aiheuttaa aina tämän pakahduttavan, mutta ihanan vapauttavan ajatustulvan. (Kirja muuten liittyy (ehkä) tulevaan postaukseeni, jota kirjoitan hitaasti ja hartaasti - kiirehtimättä).

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

No niin. (raju päänravistus ajatusten selkiyttämiseksi) Kävi nimittäin niin, että kerran ajellessani Lopen suunnalla, silmiini osui tien vieressä oleva kirppari-kyltti ja jotenkin vain ajatuksissani tai alitajuisesti ajoin pihaan. Sormeilin ensin joitakin vaatteita ja tarkastelin lukuisia pikkuesineitä. Sitten silmiini osui muutama erivärinen puutarhatuoli, jotka oli nostettu pihalle. Ne näyttivät jotenkin herkullisilta ja jotenkin kutsuvilta.  Näin siinä ajattelin ja silittelin pikkuisen risoja tuoleja ja istahdin yhdelle. Myyjä tuli paikalle ja alkoi kertoa tuoleista:

Tuolit ovat olleet aikoinaan Korkeasaaressa kahvilatuoleina. Sen kahvilan, jonka vieressä on se viehättävä lasinen huone. Muistelin mielessäni kahvilaa ja sen ympäristöä ja omia kokemuksiani siellä. Muistan nämä tuolit. Ainakin vahvasti luulen niin. (En enää nykyään nauti kauheasti eläintarhoissa käymisestä, sillä minusta eläinten paikka ei ole tarhoissa vaan vapaina luonnossa.) Tuoleilla on istunut monia ihmisiä; kaikenlaisia ja kaikenikäisiä (kenties tekin jotka satutte lukemaan tätä kirjoitustani, olette istuneet minun tuoleillani), jotka ovat ehkä istahtaneet kostuttamaan kuivunutta suutaan kuumana päivänä tai lepuuttaakseen jalkojaan eläintarhakierroksen päätteeksi tai taipuneet väsyneinä lopulta lastensa tahtoon saada limua tai jäätelöä nyt heti. Ja näillä tuoleilla olen minäkin kenties istunut perheeni kanssa ja kiukutellut kipeitä jalkojani tai syönyt autuaana jäätelöä. 

Rakkaus kahviloihin sai minut siis ostamaan kaksi eriväristä hassua Korkeasaari-tuolia, vaikka ne ovat vähän rikkinäisiä eivätkä sovi oikeastaan mihinkään. Ne ansaitsevat minusta kuitenkin uuden elämän vaikkapa villissä siperialaisessa puutarhassani tai sitten ulkoammeeni vieressä kesäkodissa. Niin, kesäammeestani en ole vielä kirjoittanutkaan. Siinä aion tänä kesänä kylpeä ja maistella italialaista kuohuviiniä ja nautiskella hyttysverhon alla lämpimästä kesäillasta lukien jotakin lempikirjaani…nooh siis näitä löytötuolejani alan siis korjata tällä viikolla. Äitini tuo tänään minulle erikoisia maalijauheita ja joitakin tarvikkeita, että pääsen aloittamaan. Tästä jauheesta valmistetaan maalia, joka sekoitetaan tuolien alkuperäisen maalin sävyiseksi. 

Kahvilarakkauteni on syttynyt jo pikkulikkana. Kävin usein kahvilla ja jäätelöllä Helsingin kahviloissa. Viime lauantaina viimeksi istuin ensin kahvila Strindbergin terassilla ja sitten vähän myöhemmin kahvila Ursulassa nautiskellen meri-ilmasta ja salaattiannoksestani, jota röyhkeät varpuset kovasti himoitsivat, sillä ne hyppäsivät lautasen reunalle heti kun selkäni käänsin tai siirsin katseeni pois salaatista. Espan kahvilassa istui viereisessä pöydässä kaksi iäkkäämpää leidiä. He olivat pukeutuneet oikein elegantisti ja muutenkin he olivat hienonnäköisiä daameja. Rouvat olisivat halunneet tilata kuohuviiniä, mutta kun listalta ei löytynyt puolikuivaa kuohuviiniä, tilasivat he valkoviiniä. Jätskiannokseni syötyäni tilasin ekstrakuivaa broseccoa, sillä kuunnellessani siinä vieressä tilauksentekoa, rupesi tekemään mieli raikasta kuohuviiniä. Näiden ihanien 88-vuotiaiden leidien kanssa juttelin tsaarivallan ajoista, Suomen historiasta, tätien sairauksista, lääkkeistä ja toisen tädin kaatumisesta aiheutuneen tärähdyksen voimasta, kunnes alkuperäinen pöytäseurani alkoi vääntelehtiä siihen malliin, että piti sanoa haikeasti näkemiin pirteille leideille. Oikein mukava tuokio siinä Espan auringossa.

Kaivopuistoon päin kävellessäni, törmäsin ystävällisiin ranskalaisiin turisteihin, jotka neuvoivat kuinka kolikkovessaa käytetään. Se oli siitä erikoinen kolikkovessa, että siihen ei tarvinnut laittaa lainkaan kolikoita. Mutta ranskalaiset olivat hyvin ystävällisiä ja mukavia, vaikka minun äänpöö –ranskani on kyllä pelkkää oui oui:tä tai korkeintaan merci:tä. Olen unohtanut senkin vähän mitä joskus koulussa opin kauniista ranskan kielestä. Kävelin Kaivopuiston läpi merenrantapaviljonkiin, Café Ursulan terassille ja nautiskelin voimakkaissa puolustusasemissa varpusten yllätyshyökkäysalttiin parven keskellä salaattiani ja join lasillisen punaviiniä. Salaattisodan jälkeen kävin tutkimassa puukirjastoa, jota en ole aikaisemmin älynnyt. Se on siinä keskellä Kaivopuistoa. Puukirjastossa on puukantisia kirjoja, joihin on kaiverrettu puu-aiheisia lyhyitä kirjoituksia. Sieltä luin mm. että lehmus on rakkauden puu.

Joka päivä voi löytää jotakin uutta ja kivaa. Kuten esimerkiksi kaksi hassua eriväristä puutarhatuolia tai puukirjaston.

Jatkuu myöhemmin.