Mulla on ollut tänään tosi sekavat fiilikset. Jännä miten yksi asia voi mutkistua sietämättömän vaikeaksi käsittää ja vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti, että sekoittaa koko pään. Olen tänään Syvällä. Olen mestari kääntelemään asioita mielessäni niin, että yksinkertainenkin asia voi muuttua käsittämättömäksi draamaksi. Slaavilainen puoliskoni yllyttää surumielisyyteen. Sisäinen tunnetila kuohuu vähintäänkin hirmumyrskyn lailla ja myllertää tosi kipeästi. Ja voi tätä kärsimättömyyttä ja epätietoisuutta. Hautaudun pohjamutiin. Miten voikin olla näin syvällä!

Jos pitäisi sanoa, mitkä asiat omalla kohdallani on jotenkin väärinymmärretty (ks. Markon meemi), olisi päällimmäisenä varmaan juuri se, että yleensä tutut ja vähemmän tututkin AINA sanovat (ja uskovat vakaasti), että Angela nauraa aina! Mutta en minä aina naura, todellakaan. Toisinaan olen kaukana naurusta. Pohdiskelen usein kaikenlaisia ikäviä, surullisia, kauheita, murheellisia, katastrofaalisia, sydäntäsärkeviä jne. asioita ja tapahtumia ja maailmanlaajuisia epäkohtia. Silloin on nauru kaukana - ulkoavaruuden äärettömättömimmässä ulottuvuudessa. Sellainen paikka on varmasti jossain, sillä kauempana ei voi enää olla.   

Kaikkein naurettavinta tässä jutussa on se, että vähän aikaa sitten tämä asia ei olisi heilauttanut minua pätkääkään. Miksi ihmeessä se nyt on ruvennut vaivaamaan? Onko tämä nyt jotain h-tin kevätherkistelyä! Lainaaanpa tässä alterfilmstaregoani Scarlettia: "My life is over. Nothing will ever happen to me again." nih